(Honey B & The T-Bones Tampereen Klubilla torstaina klo 22)

Honey B & The T-Bones parempana kuin koskaan

Tuliterä Walking Witness albumi on oikeastaan lähempänä uutta indie-rockia kuin bluesia ja vaatii useita kuunteluja auetakseen kunnolla. Miten Honey B & The T-Bones saa sen toimimaan livenä?
Klubilla se nähtiin: paremmin kuin levyllä! Liian harvoin Tampereella käyvä trio heitti yhden parhaista keikoistaan koskaan.
Kone oli kuumana viime viikkojen keikkailusta ja tiimi muutenkin tiukka, kun Jaska Lukkarinen viihtyy rumpupallilla jo neljättä vuotta.
Huima rytmivelho myös Soul Captain Bandissa, Dalindeossa ja omassa jazz-triossaan vaikuttava mies onkin. Muoviputkia, vispilöitä, helistimiä ja muita jekkuja viljellen hän etsi alati uusia värejä ja painotuksia komppeihin, jotka koskaan eivät menneet ilmeistä rataa. Mahtavasti svengannut, epätavanomaisesti funky rumpusoundi oli jämäkkä, notkea ja hienostunut.
Kolmen tasa-arvoisesti irrottelevan soittajan tuntu oli vahva. Aivan kuin kolmikko olisi vapautunut viimeisestäkin estostaan.
HBTB ei soita bluesia, tai mitään muutakaan, viran puolesta tai kaupallisista syistä. Vaistolla se liikkuu juuri tässä ajassa ammentaen samalla melkein huomaatta valtavasta perinnetietoudesta. Yhtye on jännittävästi hip ja tekisi pahaa jälkeä missä tahansa maailman lavoilla.
Herkullisen lihavasti muhevaa bassopolitiikkaa tarjoillut Aija Puurtinen liikehti sähäkästi silmät tuikkien laulun lipuessa vaivattomasti bluesista ja rockista jodlaukseen ja hämmästyttäviä taajuuksia tavoittaneeseen äänimaalailuun.
Esa Kuloniemi soittaa nykyään slideä entistäkin enemmän ja mielikuvituksella, joka saa monet kollegat tuntumaan tylsiltä. Jos uudet kappaleet hurmasivat niin yhtä tuoreiden coverien helmenä kimmelsi Johnny Cashin I Walk The Line, jonka mollisovitus pesi alkuperäisenkin.
JUSSI NIEMI

"..Honey B & T-Bones on jo pitkään ollut albumeillaan mielenkiintoisimpia alan yhtyeitä kansainvälisestikin ottaen. Vokalisti-basisti Aija Puurtinen ja kitaristi-vokalisti Esa Kuloniemi ovat monen mielestä ajautuneet jo liiankin kauaksi bluesin juurista, mutta parivaljakko on onnistunut saamaan musiikkiinsa ja yhtyeeseensä sitä improvisatorisuutta ja yllätyksellisyyttä, jota jazzissa parhaimmillaan on. Ilmaisuun on haettu lisäulottuvuuksia erilaisista laulukulttuureista tuvalaista kurkkulauluperinnettä myöten. Samaten soitossa on heijastumia takavuosikymmenten psykedelia-aallosta. Kahden rumpalin käyttö tuo sekä ilmavuutta että jykevyyttä bändin blues-työskentelyyn, jossa ilmennetään yhä myös neworleansilaista second line -komppia, shuffle-rytmiikkaa ja perinteisiä chicagolaisia tai brittiläisiä perinteitä. Parin vuoden takaiselta Alien Blues -albumilta esitetystä Sharpshooter-sävelmästä voisi kasvaa pienoinen hittikikin, jos se vain saisi nykymedioissa tehosoittoa."

- Jarmo Wallenius, Turun Sanomat 14.03.2011 "Bluesia jazz-asenteella"

"I first heard HB & TBs in 1989 during my first tour of Europe. I was immediately knocked out with their take on the blues. I said to myself : 'this is a really great band.' Later I did a tour with them in Finland out of which came a recording that is still available today. To watch them evolve in their sound over the years has been really fun. Like so many of us they are on a musical journey not bound by any stylistic restraints. Their most recent CD inspired me so much I ripped them off a little...don't tell them, but I wrote a song that incorporates pieces of melody they had come up with . I love Honey B and the T-Bones. They personify what I love about finnish musicians."

- Gary Primich

"Detta är ett bra exempel på blues som en vit musikform. Det finns inte många drag gemensamt med svarta artisters musik, det är en syntes av ett bluesarv och en egen kulturbakgrund i rock. Bakom Honey B. and the T-Bones från Finland döljer sig äkta paret Esa Kuloniemi och Aija Puurtinen, gitarr respektive bas samt J Litmanen trummor. Det är en dynamisk sammansättning som vilar tungt på Esas fina gitarrspel och Aijas formidabla röst. Hon måste vara den absolut bästa sångerskan inom genren åtminstone i norra Europa….

...Set är lätt för en traditionalist att avfärda rockinfluerad blues som ointressant och stereotyp. Men ibland har musiken den fräschhet som covers eller pastischer saknar. Och här är ett praktexempel på det."

- Anders Lillsunde, Jefferson Magazine # 137 Winter 2005 (Sweden)

REVIEW @ Sleazegrinder

"The muffled motorcycle vocals of Sister Honey B kicked in, and I started to feel a little better about this whole trip. And then when I learned that the T-Bones have been singing the blooze in Finland, of all places, for 23 fuckin’ years, I just gave in completely, because if you’ve done anything at all for 23 years straight, then baby, you most definitely have the blues."

READ THE WHOLE REVIEW AT http://www.sleazegrinder.com/review_11-12HoneyB.htm

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town CD (Bluelight)

For some strange reason I haven't heard of this Helsinki blues/roots trio, I mean, they have been around for 23 goddamn years! Well, better late than never cuz Honey B. and her T-Bones excel in superb slide geetar-infested groovy blooze executed with atmospheric hooks and raw melodies. The missing link between latter days electric Chicago blues and newer names like Black Keys? Fans of rootsy labels like Fat Possum and Yep Roc should get a slice of the shithot dish of Americana.

REVIEW by Jens @ Lowcut Magazine #30
http://www.lowcut.dk

"Aija Puurtinen, tuo galaktisen supernovan muotoutuma, tuli ja otti ihmishahmon ja hallitsee monilla musiikin saroilla."

- Antti Suvanto, Jazzrytmit 8.9.2005

"Honey B. & T-Bones soitti parasta bluespohjaista musiikkia, mitä olen kuullut pitkään aikaan. T-Bonesin ohjelmisto oli persoonallisempi, saundit monipuolisemmat, svengi täyteläisempi ja fiilis syvällisempää kuin keskitien kapakkabluesbändeillä."

- Jussi Huolman, Jazzrytmit 8.9.2005

"Suomibluesin instituutiobändi todisti olevansa Rauma Bluesin juhlavuoden arvoisessa vedossa. Bändin uudet biisit olivat kauttaaltaan erinomaisia, Esan moderneja soittomaisemia perinteisiin yhdistelevä kitarismi kohdallaan ja Aijan laulullinen ainutlaatuisuus sydänalaa kouraisevaa kuultavaa. Aijan vaikea selkäsairaus näkyi hänen ulkoisesta olemuksestaan, mutta perinteisistä blues ja r&b-elementeistä, sekä eteläamerikkalaista ja aasialaisista vaikutteista taidokkaasti yhteennidottu laulullinen osuus todisti ykkösladyn palanneen pysyvästi paikalleen suomibluesin kiistattomaksi kuningattareksi. Skull Flagin laulullinen draivi oli suoranaista murhaa."

- Kai Engren, Satakunnan työ

"Pori Jazzin tämän kesäinen kliimaksi koettiin Groove FM Stagen ilmaiskonsertissa, jossa uuden tulemisensa myötä uskomattomaan iskuun kivunnut Honey B & The T-Bones esitteli tuoreen albuminsa materiaalia vesisateen riepottelemalle, tuhatpäiselle yleisölle. Aija Puurtisen itä-aasialaisia kurkkulauluelementtejä ja etelä-amerikkalaisia luonnon ääniä jäljittelevää laulutapaa hyödyntävä vokaalillinen magia ja Esa Kuloniemen bluesin perinteitä moderneihin äänimaisemiin yhdistellyt soittotapa kelpasivat vanhojen fanien ohella myös nuoremmille kuulijoille."

- Kai Engren, Länsi-Suomi

"I continue to listen to your great record. I like it a lot. It's got power, humor, and it sounds fresh and original. Congratulations."

- Detlev Hoegen (Cross Cut Records)

"Jonny Langin sijaan Honey B. & T-Bonesin olisi pitänyt olla Delta Arenalla esittämässä oikeasti evolutiivista, uutta luovaa ja ajassa elävää bluesiaan."

- Jazzpastori Markku Salo (Yleisradio)

"...Saavun, kun Electric Eye sävähtää käyntiin. Aija Puurtinen näkyy isolta screeniltä. Korvat pystyyn ja kuunnelkaa! Hehkeää: ääni menee ihon alle. Honey B & T-Bones on livenä makeaa kitarointia, öljyläikkiä asvaltilla, puuvillapeltoja ja utopiaa – säpsähdyttävä. Yhtyeessä on hitu samaa paahteista svengiä kuin ZZ Topissa Eliminatorin ja Afterburnerin aikoihin. Kokonaisuus toimii saumatta... Yöllä forssalaisella huoltoasemalla virnistelen yhä."

- Solina Virta / Lihamuki (Honey B. & T-Bonesin Rauma Blues -keikasta)

"Esa Kuloniemen kitarointi on totuttuun tapaan moitteetonta. Kuloniemi on aina onnistunut soittamaan biisin ehdoilla ja välttämään turhaa fetisististä revittelyä. Varsinkin slidekitarat loistavat tällä levyllä. Myös Aija Puurtisen äänijänteet ovat sopivan hyökkäävässä kunnossa."

- Arttu Tolonen, Nöjesguiden

Honey B. & the T-Bones:
Terrifying Stories from T-Bone Town
(Bluelight / Sony)
HHHHI

Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi palaavat uudella levyllään vanhan kunnon Honey B. & the T-Bones nimen alle. Nopeasti unohtuneen HBTB-projektin jälkeen vanha ja tuttu nimi on oikein käypä. Kotimaisen juurirockin ykkösbändi onkin taas kulta-aikojensa veroisessa vireessä. Puurtinen ja Kuloniemi ovat tehokaksikko jo vuosikymmenten ajalta. Nieminen ja Litmanen -duosta tuttu rumpali Juha Litmanen täydentää trion erinomaisesti. Kuloniemen lisäksi tekstittäjänä on toiminut myös Jussi Sydänmäki. Perinteinen blues on yhä enemmän saanut väistyä T-Bonesin musiikista modernimpien aineksien tieltä. Tänä päivänä yhtye soittaa juuritietoista indierockia siinä missä nuoremmat amerikkalaiset hengenheimolaiset White Stripesistä Robert Randolphiin. Terrifying Stories from T-Bone Town on teemalevy vailla vertaa. Kuvitteelliseen slummikaupunkiin jossain Amerikan sydänmailla sijoittuva levy on teksteiltään hykerryttävää kuultavaa. Urbaanit legendat joutuvat kosketuksiin ikiaikaisen bluesperimän kanssa karvoja nostattavalla tavalla.

Kehumisaste: HHHHH=erinomainen / HHHHI=hyvä / HHHII=keskinkertainen / HHIII=siedettävä / HIIII=ala-arvoinen

Jarno Hynninen / Etelä-Suomen Sanomien verkkolehti

Honey B & The T-Bones: Päivitettyä perinnebluesia Haastateltavana Kuloniemi, Puurtinen & Litmanen

Pitkän linjan bluespartio Honey B & The T-Bones palaa puoli vuosikymmentä kestäneeltä levytystauoltaan täysin uudistuneena. Uudella hienolla albumilla Terrifying Stories From T-Bone Town yhtye kuulostaa muuten samalta kuin 20 vuotta sitten, paitsi että taitoa ja tyylitajua on enemmän. Paluu lähtöruutuun on mitä onnistunein.

Kun yritän mielessäni tehdä arvostelua Terrifying Stories From T-Bone Townista, tunkee päällimmäisenä esiin suunnilleen seuraavanlainen litania: ”levyllä on kuultavissa vaikutteita sellaisilta suurilta ja kuuluisilta nimiltä kuten 30-luvun bluessankari Robert Johnson ja monet muut myöhemmät suurmestarit, muun muassa…”. Ja sitten iskee tyhjää. Minulle bluesmusiikki on harvinainen harrastus ja sen tuntemus kovasti ohutta.

Sen verran tiedän, että viime vuosituhannen loppua kohden Honey B & T-Bones otti musiikkiinsa vaikutteita modernimmista meiningeistä ja lyhensi nimensä HBTB:ksi. Olen kuitenkin ymmärtävinäni, että tällä uudella albumilla yhtyeen perussoundi on hyvinkin vanhakantainen. Mutta millä ihmeellä saisin asian varmistettua?

Jees, idea! Koska T-Bone-kitaristi Esa Kuloniemi toimii Yleisradion leivissä maan epävirallisen bluesministerin virassa, hän on juuri sopivan paatunut tietäjä esittämään perustellun arvostelun uudesta albumistaan. Myötäarvostelijoiksi valitaan yhtyeen basisti Aija Puurtinen sekä nykyinen rumpali Jupe Litmanen, tuttu myös duosta Nieminen & Litmanen.

Työtehtävä pitää kuitenkin muotoilla riittävän kevyeksi, sillä rahallista palkkiota en kykene arvostelijoilleni suomaan. Palkaksi sovitaan sivun mittainen näkyvyys maan suurimman painosmäärän omaavassa rokkilehdessä. Levy sovitaan arvioitavaksi yrittämällä löytää käyttökelpoisia vanhoja vertailukohtia kullekin biisille.

Asiaan!

Arvostelun yleissävyn määrittävä aloituslause on Jupen, mutta muut puheet tipahtelivat, mikäli toisin ei mainita, Kuloniemen suusta. – Tätä levyä kuunnellakseen ei tosiaankaan tarvitse olla mikään blues-oppimäärän suorittanut ihminen.

Aloitusbiisi Funky Women?
– Mun on oikeestaan hemmetin vaikea itsekään sanoa mitä toi on. Sanotaan vaikka että... sähköistä primitiivibluesia.
– Musta se taas juontaa juurensa ihan tonne varhaisimpiin 30-luvun bluesjuttuihin. Sieltä tulee siihen jotain tosi juurevaa meininkiä, Jupe tarkentaa.
– Kitarasoolossa on kuitenkin vähän San Franciscoa jostain vuodelta –68. Ja se on vähän dissonoiva, eli siinä on snadisti riitasointuja. Mutta kaikkia näitä elementtejä on käyttänyt hyväkseen vaikka kuka. Kaikki tekee sen omalla persoonallisella tavallaan. Vaikka mäkin kuuntelen bluesia työkseni, niin silti on vaikea mitään vertailukohtia. Mutta jotain sinne päin, että Blind Willie Johnson meets Howling Wolf in San Francisco.
– Toisaalta meidän lähtökohtana ei koskaan ole ollut se, että yritettäisiin tehdä jonkun tietyn kuuloista musiikkia. Melkeinpä päinvastoin, tarkentelee Aija.

Big D?
– Tää on vähän kuin hip-hop-versio Furry Lewisistä, tästä memphisläisestä blues-äijästä.

Skull Flag?
– Tää on vähän popimpi biisi, jossa jäljet johtaa ehkä tonne Plastic Ono Bandiin päin. Varsinkin se kitarariffi, sen mä voin suoraan tunnustaa. Vähän kuin Clapton olisi soittamassa Johnin ja Yokon kanssa rauhankonsertissa Torontossa. Ehkä tossa biisissä, ja koko levylläkin, kuuluu myös koko Fat Possum -levymerkin artistikaartin vaikutus, valkoisten ja mustien, uusien ja vanhojen. Myös kaikkien modernien, näiden White Stripesien ja Black Keysien. Mutta kuitenkin tää on myös meitä itseämme, koska se loppujen lopuksi on aika melodinen biisi.

Bo’s Bounce?
– Tää on Bo Diddleyn biisi. Ja Chicken Stuff on edesmenneen teksasilaisen blues-steelkitaristi Bob Wilsonin biisi. Nää on suoria kumarruksia meidän juuria kohtaan. Niistä ei ole otettu mitään pois, mutta niihin on ehkä lisätty meidän oma leima. Meidän Bo’s Bounce ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin Bo Diddleyn oma versio, mutta se on tehty eri tavalla, tykimmällä toteutustavalla.
– Eli päivitetty versio, muistaa Jupe huomauttaa.

Hot Dog Man?
– Se on 2000-luvun versio 30-luvun delta blues -mies Charlie Pattonista. Laulamassa on Charlie Pattonin roolin ottanut nainen. Nainenhan on tänä päivänä ottanut kovien äijien roolin vähän kaikessa.

On Somebody Else’s Business?
– Tää on vähän funkympaa juttua... ja kitaran puolesta 80-luvun teksasilaista roots bluesia tyypillisimmillään. Ja kuitenkaan toi biisi ei tyylilajinsa puolesta ole sitä.
– Oisko sulla jotain kuvaa tästä asiasta, yrittää Esa houkutella Aijaa raottamaan sanaista arkkuaan. Ja vain ohuesti raolleen se aukeneekin.
– Ei. Mä en pysty ollenkaan tollaseen analyysiin, varsinkaan omien biisieni suhteen. Mun musiikkimaailma on niin paljon enemmän tässä päivässä. Jos vaikka palataan tohon Skull Flagiin, niin itse asiassa joku toimittaja sanoi mulle, että se kuulostaa suunnilleen Kentiltä. Että se on tavallaan semmosta power popia, isoja kitaravalleja ja muuta. Ja lopulta se kuitenkin on roots-biisi, kun Esa sen soittaa.
– Toi power pop -aspekti on itse asiassa ihan hyvä, koska esimerkiksi Cheap Trick on meidän kotitaloudessa ollut kyllä tärkeä bändi jo ihan kymmeniä vuosia. Varmasti sieltäkin on jotain hihaan jäänyt.

Electric Eye?
– Siinä uidaan vähän enemmän tommosessa San Francisco meets white boy blues meets Black Sabbath meets Cream -meiningissä, intoutuu Esa kuvailemaan ja irrottaa roheat naurahdukset niin Aijan, Jupen kuin minunkin suusta.
– Biisinähän se on jonkinlainen kuvaus orastavasta psykoosista tai jostain.

Bones of Love?
– Tää on myös aika poppibiisi, sekoitus bluesia ja power popia – mikä siis ei ole mikään uusi yhdistelmä meidän musiikissa. Wolf Is Back -kappaleen suhteen intoudun itse selittämään, kuinka se ”kuulostaa aivan trad-kappaleelta, biisiltä jonka on kuullut jo useammankymmentä kertaa aiemmin”. Vastaukseksi saan tietämättömyyttäni ja/tai huonoa muistiani osuvasti korostavan tiedon.
– Me ollaan levytetty tää aikaisemmin vuonna 1986, ja mä tein sen levyttämistä edeltävänä iltana. Niinpä se versio oli ihan studiossa syntynyt, ja varsinainen tulkinta muotoutui vasta myöhemmin. Me ollaan soitettu sitä kaikki nää vuodet, ja nyt mä halusin tehdä siitä päivitetyn oman tulkinnan. Muut kyllä ajatteli, että tää ei olisi hyvä idea, mutta siinä se nyt vaan on, koska mä halusin sen tehdä. Se on 100-prosenttisesti live, mikä kuuluu siitä suorituksesta sekä hyvässä että pahassa – mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Juna meni jo. Tää on aika tyypillinen garagerokki, jonka olisi voinut tehdä vaikka kuka. Jos nimiä pitää sanoa, niin Sonicshan on yksi maailman parhaista bändeistä, vaikka enhän mä laulullisesti ikinä pysty vastaavaan. Mutta toisaalta, enhän mä siihen pyrikään.

Lopetusraita Life’s a Risky Business?
– Tää on periaatteessa päivitettyä Muddy Watersia. Toi perusriffihän on suoraan Rollin’ and Tumblin’:ista. Mutta blueshan on sitaattitaidetta. Ja se on hirveän lohdullista, koska tälläkin hetkellä levytehtailta ympäri maailman tulee ulos varmaan kymmeniä levyjä, joissa on hyödynnetty kyseistä riffiä.

Ja asiasta pois

Lopuksi Jupe kiteyttää olennaisen:
– Yhteenvetona koko levystä mulla on semmonen fiilis, että tossa on toisaalta tosi vanhoja elementtejä, mutta silti puoliksi toi on ihan tätä päivää.

Niin. Puhdashenkistä modernia bluesia. Sellaista, jota puhdasverisen bluesin ystävänä itseään pitävät eivät välttämättä pysty sulattamaan. Mutta omapa on tappionsa. Pysykööt siellä ladon takana lantasaappaat jalassa soittelemassa. – Tää on kuitenkin ainoa oikea tapa millä me voidaan luontevasti tätä juttua tehdä. Ja näinkö kauan kestää, että pystyy lopulta tekemään vanhaa, aitoa ja alkuperäistä asiaa muistuttavaa bluesia? Olettehan te sitä yrittäneet vääntää jo reilusti päälle kahdenkymmenen vuoden. – Joo. Kyllä sitä täytyy aika kauan takoa otsaa Karjalan mäntyyn, ennen kuin jotain olennaista pystyy tajuamaan. Mutta sehän nyt yleensäkin on osa bänditoimintaa ja artistin kehitystä.

Teksti:
Markku Halme / SUE 03.07.2005
www.suezine.fi

Honey B and the T Bonesin liekki ei hiivu

Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen luotsaama Honey B & T-Bones on värittänyt suomalaista bluesmusiikkia yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Pitkä taival poiki juuri yhdennentoista pitkäsoiton Terrifying Stories From T-Bone Town. Mestan lukijoille kertoo seuraavassa kuulumisiaan Aija ”Honey B” Puurtinen.

Kuinka liekehtivä meininki T-Bone Townissa mahtaa olla tällä hetkellä, kun 11. albumi putkahti juuri kauppoihin? - T-Bone Townissa roihuavat kaikenlaiset tunnekuohut, kun on vielä kevätkin päällä.

Mitä Terrifying Stories From T-Bone Town -albumi merkitsee Honey B. & T-Bonesille. - Ensimmäisen albumimme "Anytime" julkaisusta on tasan 20 vuotta. Tämä uusi levy on paluuta juurille. Mutta vaikka T-Bone Town on blueslevy, kuuluu siinä kaikki se missä olemme välillä musiikillisia tutkimusretkiä tehneet. Makuina, viipyilevinä tunnelmina. Tämä on päivitetty versio bluesista Honey B. & T-Bonesin tapaan.'

Kerropa hieman albumin synnystä. Kuinka kauan levyttäminen kesti ja millaisten fiilisten vallassa sen työstitte? - Ensimmäinen äänityssessio oli marraskuussa, jolloin tallennettiin 5 biisiä. Näitä me oltiin jo soitettu syksyn ja edellisen kesän keikoilla. Sitten käytiin vähän lomailemassa Intiassa ja tehtiin lisäbiisejä ja joulun jälkeen taas muutamaksi päi väksi studioon.Näihin aikoihin saatiin myös Jussi Sydänmäeltä muutama teksti sävellettäväksi ja alkoi hahmottua koko levyn teema. Jussi oli nimittäin otsikoinut meilinsä meille "Terrifying stories from T-bone Town" , josta tulikin albumin nimi. Tammikuussa yksi parin päivän sessio lisää ja loput äänityksistä tuli tehtyä kotona. Hitsville oli täyteen buukattu eikä muuta vaihtoiehtoa ollut. Mutta näin sain laulaa pari biisiä parhaaksi katsomallani ajalla. Levyn biisit ovat autenttisia taltiointeja laulua lukuunottamatta. Tosin Esan tulkinta Wolf is Backistä on 99% live. Omat taustaköörit jouduin tekemään päälle.

Millaisena näet bluesin tulevaisuuden? Kiinnostaa ala nuorta yleisöä ja tekijöitä? - Meidän kaltaisten rock-garage-blues-bändien kautta nuorikin yleisö voi löytää ja nauttia bluespohjaisesta musasta. Esimerkiksi Usassa valkoiset nuoret artistit ja bändit ovat bluesin tuelvaisuus.

Uudella levyllänne on monenlaisia tarinoita. Kenestä ne kertovat ja liittyvätkö ne jollakin tapaa yhteen? - Kyseessähän on tietynlainen teemalevy. Tarinat kuvastavat elämänmenoa noin yleensä. Tarinoiden henkilöillä on kullakin oma ongelmahetteikkönsä, jossa he piehtaroivat. Isompi tai pienempi. Iso Dee vaanii koko ajan takavasemmalla, ja vakuutusyhtiöllä menee hyvin.

Bändi on perustettu vuonna 1982. Mikä on näinkin pitkän ja kunnioitettavan iän salaisuus? - Yksi on ainakin se, että tajuttiin vähentää keikkailua ja keskittyä itse musiikkiin. Lisäksi elämässä pitää olla muitakin henkireikiä, mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Mitä muusikoksi aikovan kannattaa muistaa? - Tämä on kestävyyslaji. Ylämäen jälkeen tulee aina jonkin sortin alamäki, ja sitten taas nousu. Ehkä.

Soittimenasi on basso. Mikä basistina olemisessa on kaikkein parasta? - Voi keskittyä liimaamaan rumpujen ja kitaran välisen sauman. Lisäksi kun on bändin keulakuva ja laulaja, niin siinä on kiva paistatella päivää.

Olette rundanneet aikoinaan paljon ulkomailla. Vieläkö ulkomaille lähtö polttelee? - Kyllä polttelee.

Olet mukana myös Värttinän elokuussa ilmestyvällä albumilla. Kuinka yhteistyö sai alkunsa? - Värttinä on tahollaan ilmeisesti pohtinut eri vaihtoehtoja ja päätyi kysymään minua. Tuottajakuvaani kuuluu erityisesti laulajien kanssa työskentely.

Miltä Honey B:n tulevaisuus näyttää? Aiotteko kiertää ahkerasti? Millaisia muita suunnitelmia teillä on? - Kesällä, eritoten heinäkuussa teemme runsaasti keikkoja. Keikat löytyvät webbisivustomme www.hbtb.net kautta. Tilaussävellykseni viimeistely Zagros-kamarimusikkiyhtyeelle työllistää myös. Ja pitäähän sitä lomaakin jossain välissä pitää.

Kerro vielä kuinka kesällä rentoudutaan? - Uimaranta mukavan piknik-korin kera on edelleen ässä juttu.

Teksti: Jouni Hirn 3.5.2005 www.mesta.net

Honey B. And The T-Bones - Terryfying Stories From T-Bone Town

T-Bone Townissa tapahtuu! Useamman vuoden levytystauon jälkeen Honey B & The T-Bones tekee paluun Bluelight -levymerkille ja perinteisen bluesrockin pariin. Edellisellä, HBTB-nimellä julkaistulla Now & Eternity -levyllä bändi vei äärimmilleen vuoden 1998 Psychophysical-levyllä aloittamansa kokeilut elektronisen äänentuotannon parissa. Vaikka itse musiikissa tietynlainen lämpö ja maanläheisyys oltiin säilytetty, oli levy kaikessa konemaisuudessaan pidemmän päälle puuduttava kokonaisuus. Siksipä Terrifying Stories From T-Bone Town onkin todella miellyttävä yllätys. Vaikka tapahtumien keskipisteenä onkin rappeutunut ja ennen kaikkea vaarallinen kaupunki, ei matkaa vanhalle kunnon blues-rämeelle ole kuin kivenheitto.

Juurevalla slide-kitaroinnilla ja rosoisella laulusoundilla varustettu härskin laiskasti laahustava Funky Women aloittaa jännittävän matkan tehden samalla selväksi mitä on luvassa. Konesoundit loistavat poissaolollaan ja niiden sijaan levyn yhdeksi kantavaksi elementiksi - Aija B. Puurtisen sielukkaan tulkinnan lisäksi - muodostuu Esa Kuloniemen tyylikäs kitarointi. Lisäksi koko levyn yleissoundi on aiemmin kuultua huomattavasti raaempi ja rosoisempi, mikä pukee yhtyeen musiikkia varsin hyvin.

Mukaansatempaavan alun jälkeen vahva ote säilytetään toinen toistaan hurjemmilla kertomuksilla, joista varsinaisiksi helmiksi kohoavat ainakin riipaisevan melankolinen aavetarina Skull Flag, tunnelmallinen On Somebody Else's Business sekä groovaavasti riffitelty psykedeelinen Electric Eye. Ainuttakaan täytebiisiä levyltä ei löydy, mutta kokonaisuutta maustamaan on ripoteltu mukaviksi välipaloiksi kitaristi Kuloniemen ulvoma uusioversio bändin vuonna 1986 ilmestyneeltä kakkos-LP:ltä Help Me löytyvästä Wolf Is Backista sekä tyylikkäät cover-instrumentaalit Bo's Bounce (Bo Diddley) ja Chicken Stuff (Hop Wilson). Jännittävien tremolo-kitaroiden säestämä Life's A Risky Business antaa reilun viiden minuutin keinuttelullaan levylle miellyttävän päätöksen ja yhtätoista kokemusta rikkaampi matkamies kokee olevansa tervetullut pian uudestaan.

Musiikillisesti hienon albumikokonaisuuden kruunaavat vielä Mikko "Vilunki" Viljakaisen loihtimat upeat sarjakuvamaiset kannet. Tyyli tuo mieleen Robert Crumbin aikaansaannokset, etenkin Big Brother And The Holding Companyn Cheap Thrills -levyn kansitaiteen. Kyseessä on siis varsin onnistunut albumikokonaisuus ja kaiken kaikkiaan T-Bone Town on ehdottomasti yksi vuoden parhaita matkakohteita!

Noise.fi

MUSIKAALISTA BLUESIA

AKTI: Vanhojen blues-veteraanien uudelleentuleminen TYYLI: Musikaalinen, monipuolinen juurimusa

Suomalainen blues – mitä se tahtoo sanoa? Onko se parempaa kuin esimerkiksi ruotsalainen tai norjalainen blues? Yllättävää kyllä, näistä kaikista maista löytyy laadukkaat tekijänsä, niin myös Suomesta. Ehkä sillä ei ole sitten niin väliä, tehdäänkö musiikki puuvilla- vai heinäpelloilla, Dodgessa vai Toyotassa.

Ensimmäinen kohtaamiseni HBTB:n kanssa tapahtui joka tapauksessa agraareissa merkeissä vuonna 1985. Pienessä Juvalaisessa Puurtisen kyläkaupassa Etelä-Savossa, jonne olin mummoni toimeksiannosta tullut täydentämään suklaarusinavarastojani. Kuinka ollakaan, suklaarusinat minulle möi sähköiskutukkainen nainen, jonka yllättäen huomasin kovasti muistuttavan kaupan tiskillä myynnissä olevan Honey B and the T-Bones-yhtyeen basistia…

Bändi on pukannut ilmoille pitkän hiljaiselon jälkeen uuden älpykkeen ja millaisen: levy on täynnä tiukasti viitekehyksessään pysyvää juurimusiikkia, joka on soitettu hämmästyttävän tyylipuhtaasti, mutta silti omaperäisesti. Kyläkauppiaamme, Aija Puurtinen on ottanut hoitaakseen vaativan leiviskän tekemällä suurimman osan biiseistä ja laulamalla lead-laulut. Vaikka biisit ovatkin tiukan doktriinin mukaisia ja tavallaan jo moneen kertaan kuultuja blues-kappaleita, on niissä silti aimo annos persoonallisuutta ja ilmaisuvoimaa. Aija Puurtisen ääni on virheetön, mutta sen soundi ei ihan vaivattomasti mukaudu blues-ääneksi. Häneltä puuttuu hieman voimaa äänen alarekisteristä sekä sielukasta kähinää koko äänialueelta. Tämä ongelma on kuitenkin ratkaistu ääntä tyylitajuisesti prosessoimalla ja lopputulos on aivan mainio!

Esa Kuloniemen blues ei ole sellaista mainstream kitarabluesia, johon B.B. Kinginsä kuunnelleet ovat tottuneet. Häneltä et kuule sellaisia sisuskalut pyöräyttäviä, polvilleen pudottavia venytyksiä, mutta hän tarjoaakin jotain aivan muuta: bluesin pidemmän oppimäärän, joka tarkoittaa sateenkaaren rikasta ja mukautuvaa soittotyyliä. On tässä sellainen tykki-äijä, että hatut pois päästä!

Kaiken kaikkiaan, Honey B and the T-Bones on tehnyt jälleen levyn, jossa he ovat osoittaneet, että heillä on jotain sanottavaa ja keinot sen sanomiseksi ovat kunnossa. Suomalainen musiikki ei voisi juuri parempaa bändiä blues-lähettilääkseen saada. Toivottavasti bändin levy löytää tiensä myös ulkomaisiin levyliikkeisiin ja kuluttajien levysoittimii

n.

4 / 5

Suutarilan Saatana (Tuhma 2006-06-15) www.tuhma.info

"Honey B & T-Bones -yhtyeen vokalisti ja basisti Aija Puurtinen osoitti, miten perinteistä juurimusiikkia voidaan uudistaa bluesin alkuperän ja merkityksen hämärtymättä.

Jos Cotton huuliharppuineen ja Sumlin kitaroineen edustivat bluesin klassismia ja ajan patinaa, toimi kotimainen Honey B & T-Bones sinisävyjen toisella äärilaidalla modernisti kokeillen ottaen mukaan eteläafrikkalaisia laulusävyjä ja ghetto-blastermaista urbaania ryyditystä ja jopa vapaan jazzin esitaistelijan, Teppo Hauta-ahon kanssa tehdyn yhteistyön tuloksena matkaan tarttunutta vapaata improvisaatiotakin. Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen luomat blues-kollaasit toivat ajoittain mieleen Timbuk Three -yhtyeen ghetto-blaster -kytkennät. Honey B & T-Bones käsitteli mm. tuoreen T-Bone Town -albuminsa materiaalia että vanhaa Willie Dixon -bravuuria Three Hundred Pounds of Heavenly Joyta."

- Jarmo Wallenius, Turun Sanomat 18.07.05
(Ote Rauma Blues 2005 -tapahtuman arvostelusta)

"Tilaisuus oli kokonaisuudessaan suomalaisen musiikkikulttuurin virstanpylväs, vähempää ei voi sanoa. Mahtaako maailmassa olla Aija Puurtista parempia laulajia, vaikka yhtä hyviä olisikin?"

Jari-Pekka Vuorela, Aamulehti 23.01.2005

Oudon Voiman ja Aija Puurtisen unohtumattomat ensi treffit

Selkeästi jossakin genressä toimimisessa ei ole mitään vikaa, mutta minun katsannossani mielenkiintoisin musiikki syntyy yhä useammin hämärän rajamailla, erilaisten vaikutteiden ja tyylien sekoittuessa yllättävästi. Lopputuloksen taso ei toki ole koskaan ennakkoon varma. Riski näyttelee tässä pelissä merkittävää osaa. Toisaalta juuri sen läsnäolo sähköistää koko prosessin niin jännittäväksi.

Mitalin ikävin puoli on siinä, ettei yleisö, varsinkaan Tampereella, monesti uskalla panna rahojaan ja aikaansa likoon, jollei sillä ole suhteellisen varmaa käsitystä konsertin annista. Tampere-talon akustisesti ihanteelliseen pikku saliin oli vaivautunut vain muutama kymmenen uteliasta katsastamaan Oudon Voiman ja Aija Puurtisen uunituoreen liiton hedelmällisyyttä.

Heitä ei taatusti kaduta. Ensimmäisessä live-esiintymisessään ryhmä löysi niin rikkaasti resonoivan yhteisen sävelen, että kokeilun jättäminen tähän tuntuisi järkyttävältä. Näin persoonalliselle maalailulle löytyisi intohimoisia ihailijoita niin yleisöstä kuin kriitikoistakin yhtä hyvin Tukholmassa ja Lontoossa kuin Tokiossa ja New Yorkissa.

Kvartetti tulkitsi Oudon Voiman johtajan, basisti Pekka Lehden kahden oivan albumin vähäeleisesti elokuvallista musiikkia niin upeasti, että jälki ylitti pohjapiirrosten tason.

Tiimin työnjako oli selvä. Lehden muhkeasointinen kontra sykki äärimmäisen tunnelmallisten ja mieleenpainuvia teemoja sisältävien kappaleiden sydämmenä Jouko Kyhälän asettaessa solistiselle mielikuvitukselle uusia standardeja poikkeuksellisesti soivilla huuliharpuilla, harmoonilla, melodikalla ja sähkökanteleella, jonka soundeista oli tuohivirsuilu kaukana. Kyhälän efektointi ja luupit osoittivat ehdottoman modernia ja pettämätöntä makua.

Jos Kyhälä paljastui ihmemieheksi niin T-Bonesin Honey B:nä, UMO-solistina ja soololaulajanakin tunnettu Puurtinen käyttäytyi täysiverisen ihmenaisen tavoin lisäten kaleidoskooppimaiseen kudokseen erehtymättömällä vaistolla juuri oikeita ääniä juuri oikeisiin kohtiin. Hänen sävellyksensä Firefly istui kokonaisuuteen saumattomasti.

Kommunikointi on aina parhaan musiikin ytimessä, nyt sen herkkyys löi äimäksi. Hienovaraisesti ääntään efektoinut Puurtinen soi kuin sielukas syntetisaattori. Pääsääntöisesti sanaton laulun löysi aina ne vähiten kolutut nuotit ja niistä vielä vähiten tunnetut nurkat.

Rumpusetin sijaan Marko Timonen viihtyi nyt enimmäkseen moninaisten perkussioiden parissa ja olikin elementissään syventäessään ja korostaessaan musiikin eleganttia dynamiikkaa mestarillisesti mm. udu-ruukulla, espanjalaisella cajounilla, kehärummulla ja helistimillä. Harvoin käsitellään mm. tango-, jenkka- ja valssirytmejä näin kliseettömän sensuellisti.

Loistavaa työtä kaikin puolin!

-Jussi Niemi/ Aamulehti (Pekka Lehden Outo Voima vieraanaan Aija Puurtinen Tampere-talon pikku salissa sunnuntaina 27.2.2005)